Erään joululahjan tarina.

Elämässä on jo tähän ikään mennessä kokenut kaikenlaista. Kerron tässä erään antamisen ilon huippuhetkistä elämässäni. Tosin olin siinä lähinnä välikappaleena. Tapaus liittyy Suomen rintamalla taistelleen sokean virolaisen sotaveteraanin löytymiseen ja suomalaisten isänmaanystävien hänelle lahjoittaman avustuksen perille viemiseen.

Eteläisessä Virossa lähellä Tarton kaupunkia Jogevamaalla Vaimastveren kylässä eli vuonna 1992 omassa hiljaisuudessaan Felix Kurg. Hän oli syntyjään maatalon poika, vapautunut itsenäisen Viron armeijasta 1939 ja mennyt sitten poliisikouluun. Sieltä hänet erotettiin, koska venäläiset halusivat omanlaisensa miliisin. Saksalaisten joukkojen valloitettua Viron 1941 hänet määrättiin saksalaiseen poliisipataljoonaan. Pataljoonan kovat otteet ja hirmuteot aiheuttivat sen, että hän pakeni 1943 yhdeksän toverinsa kanssa pienellä veneellä Suomeen liittyäkseen Suomen armeijaan vapaaehtoisena. Hän pääsi Taavettiin JR 200:n aliupseerikurssille ja osallistui Kannaksen suurhyökkäyksen torjuntaan Valkeasaaresta alkaen ylentyen kersantiksi.

Elokuussa 1944 virolaiset vapaaehtoiset halusivat siirtyä puolustamaan omaa maataan ja niin hänkin siirtyi Tarton rintamalle. Taustalla oli myös pelko tulla Suomesta palautetuksi Neuvostoliittoon. Venäläisten ylivoima oli murskaava ja saksalaiset vetäytyivät Virosta. Osa virolaisista vetäytyi saksalaisten joukkojen mukana, osa veti siviilivaatteet päälleen ja palasi kotikyliinsä. Osa piiloutui metsiin ja jatkoi taistelua metsäveljinä. Felix palasi kotiin. Kohta hänet pidätettiin ja hän joutui pakkotöihin venäläiseen työpataljoonaan tuhotun Narvan kaupungin raivaamiseksi ja rakentamiseksi. Sen jälkeen tuli siirto pakkotöihin turvallisuuspoliisin valvonnassa Stalinille nimettyyn kolhoosiin. Kolhoosi oli sama, johon hänen kotitalonsa maat oli liitetty.

Tuli vuosi 1949 ja alkoivat virolaisten pakkosiirrot Siperiaan ja Suomen rintamalla olleiden etsiminen ja rankaiseminen jatkui. Yleisin tuomio oli 25 vuotta vankileirillä ja päälle viisi vuotta sisäistä karkotusta. Osa teloitettiin. Felix sai onneksi tulevasta pakkosiirrostaan vihiä ja hän liittyi metsäveljenä olleen veljensä seuraksi pakoillen kotikylän lähellä olevalla suurella Endlan suoalueella. He asuivat hyvin naamioidussa korsussa ja hän oli kiitollinen rintamalla hankkimastaan korsunrakentamisen taidosta. Kylän metsänvartijan tytär toi heille ruokaa. Usein hyvinkin epäsäännöllisesti. He eivät kuitenkaan jatkaneet taistelua venäläisiä vastaan. Tämä seikka pelasti heidän henkensä.

Stalin kuoli 1953 ja lehdissä ilmoitettiin, että antautuvat metsäveljet armahdetaan. Epäluulo oli kuitenkin niin suuri, että vasta vuonna 1954 veljekset antautuivat viranomaisille. Suojasää loppui. Lupaukset petettiin ja Felixille tuli 10 vuotta pakkotyötä Siperiassa, jossa hän ei ollut kuitenkaan koko aikaa. Vapautumisen jälkeen hän oli turvallisuuspoliisin tarkkailussa vuoteen 1974. Viimeinen Felixin tuntema metsäveli piileksi vuoteen 1978 saakka ja pidätettäessä tämä teki ankaraa vastarintaa menettäen taistelussa henkensä.

Sitten töihin kotikylän kolhoosiin ja asumaan tulevan aviovaimonsa luo. Felix oli pakoiluaikana ihastunut Aino-nimiseen kylän tyttöön ja he olivat hankkineet lapsen. Kun hänet vangittiin ja siirrettiin Siperiaan, niin Felix ja Aino sopivat, että pidetään yhteyttä katsomalla pohjantähteä samaan aikaan joka ilta kun se on mahdollista. Näin säilyi yhteys ajatuksissa kotiin ja kaipuu helpotti. Olot leirillä olivat surkeat, mutta Felix nuorena ja voimakkaana säilyi hengissä. Hän oppi, että pitää syödä mahdollisimman vähän, jotta vatsalaukku pysyy pienenä ja koska laihat miehet säilyivät paremmin hengissä. Kova vilu oli hänestä nälkääkin kamalampaa.

Tämä on tarinan tausta. Felix ei voinut kuvitellakaan, että elämä muuttuisi. Viro itsenäistyi elokuussa 1991 ja suomalaiset alkoivat luoda yhteyksiä rintamalla taistelleisiin heimoveljiinsä. Ensimmäiset virolaiset veteraanit järjestäytyivät ja perustivat omia sotaveteraaniyhdistyksiä keväällä 1992. Mutta Felix ei näihin liittynyt. Hän pelkäsi, että venäläiset tulevat takaisin ja ulkomaalaisiin yhteydessä olleet joutuvat vaikeuksiin. Hänellä oli karvaita kokemuksia liiasta luottamisesta. Olot Venäjällä olivat epävakaat ja kovanlinjan edustajat olivat yrittäneet vallankaappausta. Suomen Lions-klubien virolaisille veteraaneille keräämä henkilökohtainen 500 markan avustus oli jo ilmoittautuneille jaettu. Mutta Felixille ei, koska hänestä ei ollut tietoa. Felixin rintamakaveri, eestiläinen diplomi-insinööri Paul Nei, joka oli yksi yhdyshenkilöistä perustettaessa Parman yhteisyrityksiä Viroon 1990-luvun taitteessa, kertoi täällä Forssassa tästä syrjään vetäytyneestä ja pelokkaasta sotaveteraanista. Paikalliset leijonaveljet hankkivat tuon rahan ja sain tehtäväkseni viedä sen perille seuraavalla Viron matkalla. Matka järjestyi joulun alla 1992. Koska Parma koulutti Viroon tulevalle ikkunatehtaalleen työntekijöitä Forssan Aikuiskoulutuskeskuksen avulla, niin mukaan tuli opinahjon rehtori Heikki Paulamäki. Tehdas toimii vieläkin Fenestra Oy:n Tallinnan tehtaana. Paul Nei, todellinen herrasmies, suomen kielen taituri ja Suomen ystävä oli oppaanamme ja tulkkinamme. Itse halusin lahjoittaa veteraanille hienon kahvikeittimen, mikä valinta osoitti todellista tietämättömyyttäni virolaisten vanhusten elämäntilanteesta.

Löysimme kaukana päätieltä olevan mökin. Menimme yllättäen, koska talossa ei ollut puhelinta. Tyypillisessä virolaisessa huonokuntoisessa pientilan asuinrakennuksessa ei ollut kuin pelkkä sähkövalo. Ei ollut jääkaappia, televisiota ei muitakaan kodin koneita. Mökki oli puolipimeä. Ystävällinen koira otti meidät vastaan pihalla. Mökissä istui sängyn laidalla sokeutunut sotaveteraani ja vaimo laittoi puuhellalla ruokaa. Esittelimme itsemme ja asiamme. Tunnelma karkasi käsistä. Aino-rouva sanoi: Jumalalle kiitos, Jumalalle kiitos kun toitte avun tähän kurjuuteen. Nyt meillekin tuli joulu”. Felix alkoi itkeä ja sanoi selvällä suomen kielellä, että hän tiesi että suomalaiset eivät ole häntäkään unohtaneet. Niin syvää oli ollut ystävyys rintamalla. Olimme ensimmäiset suomalaiset syksyn 1944 jälkeen, jotka hän tapasi ja joiden kanssa hän voi puhua hieman suomea. Jokaisena Suomen itsenäisyyspäivänä hän oli sytyttänyt sinivalkean kynttilän ja muistellut Malmin hautausmaalle haudattuja virolaisia taistelutovereitaan. Meidänkin tunteemme olivat pinnassa. Selvisin tunteistani tuijottamalla suuren leivinuunin juurta. Koville se otti rehtorillekin. Minua keskustelussa helpotti se, että olin opiskellut ja käyttänyt sangen paljon viron kieltä. Veteraani esitteli ylpeänä rintamalla saamaansa 2. luokan vapaudenmitalia ja myöhemmin saamaansa jatkosodan muistomitalia. Tuomani kahvikeitin ei mitenkään sopinut siihen ympäristöön ja aina myöhemminkin se oli omassa hienossa pakkauksessaan seinähyllyllä. Jääkaappi olisi ollut luksusta.

500 markkaa oli suuri raha. Lisäksi tuolloin puuhattiin hanketta rintamamieslisän maksamisesta virolaisille, joten rekisteröityminen oli tärkeää. Felix ja Aino olivat varautuneet nälän torjuntaan kasvattamalla suuren pullin eli härän. Se oli heidän henkivakuutuksensa. Hätätilassa härkä myytäisiin ja rahalla hankittaisiin tarpeellisia tavaroita. Katsoimme matalassa navetassa olevaa suurta härkää ja maatalonpoikana ajattelin, että pillastuessaan se kaataa koko lahon navetan. Häränhoito sokealle miehelle oli haasteellista. Hänen tapanaan oli aamuisin niittää käsikärryilleen ruohoa ja tulla kuorman kanssa pihalle navetan hajun perusteella. Yhden ainoan kerran hän oli eksynyt, sillä oli kova sumu ja navetta haisi kaikkialla. Kolhoosin traktorilla pellot viljeltiin niin, että mies ohjasi traktoria takana istuvan vaimon ohjeiden mukaisesti.

Käynti päättyi ajallaan. Felix sai puuttuvan tammenlehvänsä ja rintamamiestunnuksensa. Lähetin edesmenneen isäni vaatteet hänelle. Vastauksena tuli, että hänellä ei ole ollut koskaan niin paljon vaatteita ja rahaa kuin nyt on. Tuon jälkeen ystävyytemme jatkui. Jouluisin lähetin hänelle joulurahan. Aina se ei mennyt perille, koska Viron postiin oli pesiytynyt myös huligaaneja ja heillä oli tapana evakuoida joulun alla ulkomailta tulleet kirjeet ja kähveltää niissä olevat joululahjarahat. Lisäksi suunniteltiin hänen tuomistaan Suomeen kuntoutukseen ja erityisesti silmäleikkaukseen harmaakaihin poistamiseksi. Asia oli vaikea järjestää, koska tuolloin vielä tarvittiin viisumi ja tietenkin rahaa. Hanke raukesi kun eräänä päivänä tuli kirje Aino-vaimolta, jossa hän kertoi miehensä siirtyneen autuaimmille maille. Hän ei ehtinyt saada rintamalisää eikä veteraanikuntoutusta. Rintamalisää alettiin maksaa vasta vuoden 1995 alusta. Mutta tärkeät asiat hänelle olivat toteutuneet: Viro oli itsenäistynyt ja Stalinin kolhoosiin pakkoliitetyt maat oli palautettu entiselle omistajalleen.

Ystävyys jatkui Felixin kuoleman jälkeenkin. Viimeksi käydessäni autioituneessa talossa oli enää jäljellä vanha koira, jota naapurit ruokkivat.

Suomen-poikien tunnuslauseena oli: Suomen vapauden ja Eestin kunnian puolesta. Se lukee Tallinnan metsähautausmaalla olevan Suomen-poikien sankarihautausmaa-alueen muistopatsaassa. Alueen luovutti Tallinnan kaupunki kunnianosoituksena heidän työlleen. Alue on keskeisellä paikalla aivan siunauskappelin vieressä. Hautausmaa on Viron tunnetuin ja virolaisten merkkihenkilöiden lepopaikka. Hietaniemen hautausmaata vastaava.

Taistelu tämän tunnuslauseen puolesta tuhosi monen virolaisen nuorukaisen elämän, mutta he olivat asiastaan ylpeitä. Kun puhuimme Felixille suomalaisten kunniavelasta virolaisille veteraaneille, niin hän vastasi: ”Ette te ole mitään velkaa. Te autoitte meitä itsenäisyystaistelussa 1918 ja me autoimme vuorollamme teitä. Maksoimme velan takaisin.”

Markku Saviniemi
Kirjoitus Kanta-Hämeen sotaveteraanipiirin ”Joulun veljestuki”-lehdessä 2011.

Felix Kurg